KULUNUT VUOSI ratkaisukeskeisen valmennuksen parissa on ollut täynnä oivalluksia ja pysähtymisiä, mutta myös tilanteita, joissa oma ammatillinen kärsivällisyys on ollut koetuksella. RATKE ei ole opettanut minulle vain menetelmiä – se opetti ennen kaikkea olemaan ihminen ihmisille.
ODOTUKSET JA TODELLISUUS EIVÄT AINA KOHTAA
Valmennuksiin lähtiessä mukanani oli mielikuva yhteistyöhaluisista aikuisista, jotka haluavat kehittyä ja viedä asioita työyhteisössään eteenpäin. Todellisuus muistutti siitä, että muutos herättää kaikenlaisia tunteita – ja joskus ne näkyvät vastustuksena, kyseenalaistamisena tai jopa lapsellisena käyttäytymisenä.
Kohtasin tiimivalmennuksissa ryhmiä, joissa osallistujat olivat avoimia ja uteliaita sekä ryhmiä, jossa osa oli selvästi muutosvastaisia ja suhtautuivat valmennukseen epäilevästi tai jopa vähättelevästi tyyliin ”tämä on niin nähty”. Paitsi, että tällainen tuntui toisinaan turhauttavalta, oli se myös äärimmäisen opettavaista.
MUUTOSVASTARINTA EI OLE ONGELMA VAAN VIESTI
Vuoden aikana opin katsomaan muutosvastarintaa eri perspektiivistä. Sen sijaan, että näkisin muutosvastarinnan esteenä, aloin nähdä sen viestinä. Vastarinnan taustalla ei välttämättä ole haluttomuus, vaan siihen voi liittyä myös pelkoa. Pelkoa omasta asemasta, osaamattomuudesta tai kokemuksesta, ettei ole tullut kuulluksi.
Valmentajana suurin haasteeni ei ollut ”haastavat yksilöt”, vaan oma reaktioni, jota he käytöksellään minussa herättivät. Opin, että väittely, perusteleminen tai oikeassa oleminen eivät vie ryhmää eteenpäin. Sen sijaan läsnäolo ja fokus siinä, mitä ryhmä juuri sillä hetkellä tarvitsee, loivat turvaa ja tilaa luottamukselle sekä aidolle kohtaamiselle.
VALMENTAJAN ROOLI
Yksi tärkeimmistä opeista minulle oli, että valmentajan tehtävä on mahdollistaa tila, jossa muutos on mahdollinen. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi
- selkeitä pelisääntöjä ja vastuita
- tunteiden vastaanottamista ja käytöksen ohjaamista
- pientenkin edistysaskelten huomioimista.
Kaikki eivät välttämättä lähde mukaan samaan tahtiin – eikä heidän tarvitsekaan. Riittää, että suunta on yhteinen.
VUODEN TÄRKEIN OPPI
Jos pitäisi nimetä yksi asia, jonka tämä vuosi opetti itselleni, olisi se läsnäolon ja kuuntelemisen taito. Ei kuuntelemista vastatakseni, vaan kuuntelemista ymmärtääkseni. Monessa tilanteessa muutos tapahtuu vasta, kun malttaa olla hiljaa ja antaa tilaa. Kun uskaltaa olla läsnä myös epämukavuudessa.
Usein ihmiset eivät vastusta muutosta – he vastustavat tunnetta siitä, etteivät tule kuulluiksi.
MITÄ VUOSI OPETTI MINUSTA VALMENTAJANA
Opin luottamaan enemmän prosessiin ja vähemmän omaan tarpeeseeni kontrolloida tilannetta. Opin, että tärkein työkaluni ei ole menetelmä, kysymys tai harjoitus – vaan oma kykyni olla rauhallinen, utelias ja läsnä.
RATKE-vuosi vahvisti käsitystäni siitä, että todellinen muutos syntyy pienistä hetkistä – katseesta, kuulluksi tulemisesta ja siitä, että joku uskoo sinuun silloinkin, kun itse et vielä usko.
Ehkä juuri siksi tämä vuosi on tuntunut merkitykselliseltä – ei siksi, että kaikki meni hyvin, vaan siksi, että opin enemmän itsestäni valmentajana ja opin luottamaan itse prosessiin.